Linnunpontto.com etusivulle »
tilausTilauskaavake aukeaa uuteen ikkunaan/ välilehteen. Voit näin tutustua tuotteisiin tilauksen yhteydessä.    
Yhteistyössä: Planeetta Internet

  palaute  |  yhteystiedot




       
     
     
Tikat - tärkeät pesäkolojen kaivertajat
William Velmala


Keväisestä metsästä kantautuu rivakka, toistuva rummutussarja. Tikka se siellä rummuttaa, kaikkihan sen tunnistavat. Joskus käpytikka saattaa innostua pärisyttämään katuvaloa suojaavaa teräskupua. Siinäpä vasta oiva kaikupohja, jolla ääneen saa lisää pontta. Kauas pitää äänen kuuluakin, sillä tikat rummuttavat siinä missä muut linnut laulavat ennen keväistä parinmuodostusta. Rummutus on siis tikkojen laulua.

Tikat ovat erikoinen ja varsin tunnusomainen linturyhmä. Niillä on pitkä nokka, vahva pyrstö, ne kiipeilevät pitkin puunrunkoa, kaivertavat puihin koloja – ja rummuttelevat. Tikoilla osoittaa muista linnuistamme poiketen kaksi varvasta eteenpäin ja kaksi taaksepäin (poikkeuksena pohjantikka, jolla on vain kolme varvasta – yksi taakse ja kaksi eteen). Normaalisti linnuilla on yksi takavarvas ja kolme varvasta osoittaa eteenpäin. Pyrstösulat ovat poikkeuksellisen vahvaa tekoa, sillä tikat tukevat sillä itseään kiipeillessään ja työskennellessään puissa. Erikoinen piirre on myös tikkojen äärettömän pitkä kieli, joka itse asiassa kiertyy koko pään ympäri ollessaan sisäänvedettynä. Pitkää kieltä tikat tarvitsevat saadakseen hyönteisiä kiinni puunkoloista ja kaarnanraoista. Rummuttamisen ja kolonhakkaamisen sopeutumina tikoilla on hyvin kestävä nokka ja voimakkaat niskalihakset. Kolonsa tikka valmistaa yleensä parissa-kolmessa viikossa. Rummutus on kullakin tikkalajilla omanlaisensa. Jotkut äänistä toimivat niinikään lauluna, kuten pikkutikan kiikitys tai harmaapäätikan vihellyssarja.

Tikat ovat hyvin tärkeä ryhmä muille kolopesijöille, sillä tikkojen hakkaamia pesäkoloja hyödyntävät monet sellaiset lajit, jotka eivät itse pysty koloa tekemään. Tikankolot ovat tärkeä pesimis- ja lepäilypaikka monille muille lajeille, sillä kolot tarjoavat verrattoman hyvän suojan säätä ja petoeläimiä vastaan. Ne ovat luonnonkoloja parempia, koska niiden paikka on tarkoin valittu saalistajien välttämiseksi. Ikävä kyllä pesimisympäristön väheneminen on vähentänyt tikkakantoja paikoin runsaastikin. Palokärjen ja harmaapäätikan pääravintoa ovat muurahaiset ja niiden munat, mutta muut tikat käyttävät ravintonaan pääasiassa puiden rungoilta löytyviä hyönteisiä, kuten kovakuoriaisia, sekä niiden toukkia. Niitä on runsaimmin vanhoissa, jo osin lahonneissa puissa. Talousmetsissä ei tällaisia puita juuri ole, jolloin tikoillakin on niukemmin ravintoa. Ja kun tikat vähenevät vaikuttaa se tikankoloja hyödyntäviin lajeihin, joita ovat mm. monet pöllöt, vesilinnut, pikkulinnut sekä hyönteiset ja nisäkkäätkin.

Suomessa pesii seitsemän tikkalajia. Yleisin ja runsain niistä on taajamissa ja ihmisasutusten liepeillä viihtyvä käpytikka. Sitä näkee yleisesti muun muassa teiden varsilla puisia sähkötolppia kopisuttelemassa. Muut tikkamme suurimmasta pienimpään ovat palokärki, harmaapäätikka, valkoselkätikka, pohjantikka, käenpiika ja pikkutikka. Näistä käenpiika poikkeaa selvimmin muista niin ulkonäkönsä kuin elintapojensakin puolesta. Se muistuttaa enemmän pikkulintua kuin tikkaa, mutta luuston ja lihaksiston rakenne sekä perintötekijät kertovat sukulaisuudesta tikkoihin. Käenpiika ei kaiverra itse pesäkoloa vaan pesii muiden tikkojen kaivertamiin koloihin, luonnonkoloihin tai linnunpönttöön. Se ei myöskään rummuta kuten muut tikat.

Palokärki on suurikokoinen, lähes puolimetrinen pikimusta tikka, jolla on kirkkaanpunainen päälaki (koiras) tai niska (naaras). Se on ilmeisesti ainoa tikka, joka on kyllin voimakas kaivertamaan kolon täysin terveeseen puuhun. Muut tikat tarvitsevat ytimestään lahonneen tai kuolleen puun. Voi sanoa, että palokärki on ehkä tärkein tikkamme, sillä sen koloissa pesivät tai lepäilevät linnuistamme telkkä, isokoskelo, uivelo, tuulihaukka, uuttukyyhky sekä useat pöllöt. Näiden kookkaiden lajien esiintyminen ja pesimätulos saattaa olla suoraan kiinni palokärjen esiintymisestä, sillä niiden on vaikea löytää muita pesäpaikkoja, jos palokärjen koloja ei ole riittävästi. Kyseisten lajien pesäpaikkojen puutetta voi tietysti helpottaa pöntöttämällä. Esimerkiksi isokoskelon saattaa olla vaikea ahtautua palokärjen pesäkolon suuaukosta sisään, mutta toisaalta se kannattaa, sillä itse pesäsyvennys on koskeloperheellekin riittävän laaja. Palokärjellä voi nimittäin olla viisikin poikasta, jotka kasvavat aikuisten kokoisiksi ennen pesästälähtöään. Pesäkammion on siis oltava melkoisen tilava.

Harmaapäätikka esiintyy vain Etelä-Suomessa ja länsirannikolla, harvinaisuutena muuallakin. Se on yleisväriltään vihreä ja harmaapäinen, ja koiraalla on punainen otsalaikku. Se sekoitetaan usein varsin samannäköiseen vihertikkaan, mutta vihertikka ei käytännössä esiinny Suomessa. Harmaapäätikan koloja hyödyntävät muun muassa varpus- ja helmipöllö, käenpiika, leppälintu ja kottarainen. Valkoselkätikka on uhanalainen laji, jota esiintyy lähinnä keskisen ja itäisen Suomen kosteissa, koskemattomissa lehti- tai sekametsissä. Valkoselkätikka ei itse asiassa ole kovin merkityksellinen pesäkolojen tekijä, koska se tekee koloja hyvin lahonneeseen puumateriaaliin. Tällaiset lahot pökkelöt eivät anna yhtä hyvää suojaa kuin tuoreempi puu, koska ne voivat kaatua helposti.

Käpytikka on tikkojemme generalisti eli ’jokapaikanhöylä’ – vai pitäisikö sanoa ’jokapaikantaltta’? Käpytikka esiintyy kaikenlaisissa metsämaastoissa eikä ole niin riippuvainen ympäristön koskemattomuudesta. Se käyttää ravintonaan hyönteistoukkien lisäksi havupuiden siemeniä, etenkin talvella. Niitä saadakseen käpytikka hakkaa puuhun, tai varsin usein puiseen sähkötolppaan, käpyjen kiinnitykseen soveltuvan syvennyksen. Tikka hakee puusta kävyn, kiilaa sen tiukasti tähän syvennykseen ja alkaa hakkaamaan käpysuomuja auki saadakseen siemenet esille. Tällaista tikan ruokailupaikkaa kutsutaan nimellä ’tikan paja’. Sen alle kertyy joskus valtava kasa auki hakattuja käpyjä. Suurimmat käpytikan koloon mahtuvat linnut lienevät varpuspöllö, käenpiika ja kottarainen. Monille pikkulinnuille laji on merkittävä kodinrakentaja. Ikävä kyllä juuri käpytikka on se kurjimus, joka joskus hakkaa pihalla olevan linnunpöntön rikki ja syö pikkulintujen munat tai poikaset. Pöntön lentoaukon ympärille on tärkeä laittaa metallisuojus, sillä tikan on muuten liian helppo suurentaa lentoaukkoa ja pujahtaa sisälle ryöstöretkelle.

Pohjantikka on pohjoisten aarnimetsiemme harvalukuinen asukki, joka on kärsinyt vanhojen metsien vähenemisestä. Sen koloja hyödyntävät varpuspöllö, kottarainen ja tiaiset. Pikkutikka on melko yleinen maaseuduilla ja joskus taajamienkin ympäristöissä, esimerkiksi puistoissa. Se asustaa lehtimetsissä ja on tikkojen kääpiö, vain varpusen kokoinen! Kokonsa takia sen koloja hyödyntävätkin vain pikkulinnut, kuten kirjosieppo, tiaiset ja joskus myös puukiipijä.


[Sivun alkuun]

© Luonto-Suomi Oy - Päivitetty 30.11.2012