Linnunpontto.com etusivulle »
tilausTilauskaavake aukeaa uuteen ikkunaan/ välilehteen. Voit näin tutustua tuotteisiin tilauksen yhteydessä.    
Yhteistyössä: Planeetta Internet

  palaute  |  yhteystiedot




       
     
     
Linnunpönttöjen historiaa
Timo Vuorisalo


Linnunpönttöjen rakentamisella ja puihin ripustamisella on niin Suomessa kuin muissa Pohjois-Euroopan maissa ainakin kaksi eri alkuperää. Näistä vanhempi on vesilintujen uuttumunitusperinne, joka syrjäseuduilla jatkui 1900-luvulle asti. Luultavasti jo suomalaisten esi-isät toivat munittamisen taidon mukanaan Suomeen. Munittaminen perustuu havaintoon, että lintuemo munii helposti uuden munan poistetun tilalle. Esimerkiksi telkkä voidaan saada munimaan jopa 20 munaa pesimäkautena, jos osa munista käydään välillä korjaamassa talteen. Telkän ohella munitettiin uiveloita ja isokoskeloita, jotka nekin mielellään pesivät väljiin puunkoloihin tai pesäpönttöihin eli uuttuihin. Yhdellä omistajalla saattoi saaristossa tai syrjäseuduilla olla kymmeniä munituspönttöjä, jolloin yhden keruuretken saalis saattoi nousta pariin sataan munaan. Munitus oli esimerkiksi saaristossa keväisin merkittävä lisäelinkeino, jolla saatiin talven jälkeen tervetullutta valkuaispitoista ravintoa muuten kovin yksipuoliseen ruokapöytään.

Toivo Vuorela kertoo kirjassaan ”Suomalainen kansankulttuuri” (1975): ”Jo kaukaiseen suomalais-ugrilaiseen kieliperheeseen kuuluva, luonnonantimien varassa elävä ihminen yritti pysähdyttää muuttoretkiltään saapuvia vesilintuja pesimään kalajärvensä rantapuihin sijoittelemalla niihin keinotekoisia uuttuja (...) Vanhoilla lappalaisilla oli kevätpaikkansa lähistöllä noin peninkulman pituisen taipaleen varrella jopa kymmenkunta uuttua sijoitettuina veden läheisyyteen näköetäisyyttä kauemmaksi toisistaan. Uutut voitiin sijoittaa myös vedestä edemmäksikin, menestyksellisesti varhain keväällä aukenevasta jokisulasta jonkin verran ylöspäin, ei kuitenkaan kauemmaksi rannasta, kuin että vesi näkyi uutun aukolle.”

Munitusuuttujen käyttö perustui siis linnuista saatuun materiaaliseen hyötyyn, ihmisravintoon. Hyötynäkökulma oli mukana, tosin epäsuoremmin, myös pikkulintujen pöntötyksen alkuaikoina. Tarkkaan ei tiedetä, kuinka kauan Suomessa on rakennettu pesimäpönttöjä pihapiirin linnuille. Todennäköisesti pöntötys oli vielä 1800-luvun jälkipuoliskolla melko harvinaista. Thorsten Renvall kirjoitti vuonna 1896, että ”kottarainen on siten ainoa lintu, jonka waralle rahwas pönttöjä laittelee ja jota se kewäällä ikäwällä odottaa”. Hän kuitenkin samalla totesi, ettei ollut kulunut pitkää aikaa siitä, kun kottaraista vielä oli vainottu vahinkolintuna. Pöntötyksen yleistyminen liittyykin läheisesti toisaalta 1800-luvun lopulla virinneeseen aktiiviseen eläinsuojeluliikkeeseen, jonka näkyvin keulahahmo oli Zachris Topelius, ja toisaalta aikakaudelle tyypilliseen hyötyajatteluun. Pönttöjä kannatti ripustaa hyönteisiä syöville pikkulinnuille, koska niistä oli suurta hyötyä vahinkohyönteisten hävittäjinä puutarhoissa ja pelloilla.

Vuonna 1874 ilmestyneessä ”Kewätkirjassa” Topelius kirjoitti: ”Kaikki tietäwät, kuinka ihania pikkulinnut owat nähdä ja kuinka ilahuttawia kuulla puistoissamme ja puutarhoissamme. Mutta eipä kaikki tunne, minkä suuren ja monipuolisen hyödyn he saattawat ihmiselle häwittämällä nuo miljoonat wahingollisia hyönteisiä ja niiden sikiöitä, jotka muutoin söisiwät puut puhtaiksi lehdistä, pensaat samaten ja kaikellaiset muut kaswit.” Tämän jälkeen Topelius kertoi Gotlannissa yleistyneistä linnunpöntöistä, todeten samalla varovasti että oppimattomat ihmiset ”naurawat luultawasti tämmöisille leikkikaluille”. ”Kewätkirjassa” oli myös seikkaperäiset ja kuvitetut linnunpönttöjen rakennusohjeet eri lajeille, mahdollisesti ensimmäistä kertaa suomenkielellä. Kaiken kaikkiaan Topeliuksen lähtökohtana oli koululaisten kasvattaminen ”hyödyllisten” pikkulintujen suojeluun. Tätä varten hän perusti Helsinkiin vuonna 1870 Kevätyhdistyksen. Vastaavia pikkulintujen suojelua ajavia kevätyhdistyksiä perustettiin nopeasti muillekin paikkakunnille, ja samalla levisi tieto linnunpönttöjen hyödyllisyydestä.

1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa linnunpöntöt ilmeisesti yleistyivät nopeasti, paljolti kevätyhdistysten (ja niiden seuraajan Sylvia-yhdistyksen) sekä koulujen valistustyön tuloksena. Esimerkiksi turkulaisessa Aura-lehdessä annettiin helmikuun 28. päivänä 1893 ohjeita eri lajeille sopivien pönttöjen rakentamisesta. Artikkelissa todettiin, että ”hyönteisiä syöwäin pikkulintujen seassa on asetuksessa suojeltu kottarainen etewin. Warsin hyödyttäwiä owat sitä paitsi käenpiika, leppälintu (kuolowarpunen), kärpäis-sieppaaja, wästäräkki (riukuhäntä) ja tiaiset.” Ainakin näille hyödyllisille lajeille pönttöjen rakentamista kirjoituksessa suositeltiin. Keväällä 1906 sanomalehdessä kerrottiin turkulaisten kansakoulupoikien rakentaneen linnuille noin 200 pesäpönttöä. Luonnonsuojeluaatteen yleistyessä 1900-luvun alkukymmeninä linnunpönttöjen rakentaminen vakiintui koululaisten ja luonnonystävien harrastukseksi, mikä vähitellen johti pesäkolojen puutteesta kärsineiden lajien selvään runsastumiseen.



[Sivun alkuun]

© Luonto-Suomi Oy - Päivitetty 30.11.2012